Uusi tutkimus toteutetaan
JOURNALISTI JA VENÄJÄ

Kirsikka Moring kirjoitti Helsingin sanomissa (24.5.2006 C 4) journalistien viisumikielloista ja ”russofobiasta”. Journalistiliitto ja Suomen Pen olivat järjestäneet Venäjän oloja käsittelevän tilaisuuden.  Venäjän kauppatie –lehdellä on yli kymmenen vuoden kokemus toiminnasta Venäjällä. Sanomalehti on levinnyt julkisesti konsulaateissa, suurilla messuilla ja liikenteen solmupisteissä aina valtakunnan etäisimmille rajoille saakka. Sanomalehti on ollut venäläisten parissa tunnetuin suomalainen media. Kukaan viranomainen tai poliitikko ei ole yrittänyt vaikeuttaa lehden toimintaan.  

Nyt Venäjän kauppatie –lehti ja Juha Molari aloittavat laadullisen tutkimuksen. Eri maiden toimittajia pyydetään kirjoittaa vapaamuotoinen kirje (max. 5 sivua) suomeksi, venäjäksi tai englanniksi omasta mielestään tärkeimmistä kokemuksistaan Venäjällä tai muissa valtioissa journalistina, kun on kirjoittanut Venäjää koskevia uutisia tai artikkeleita. Itse voit valita kokemuksesi ja määrittää, ovatko kokemuksesi valoisat vai uhkaavat. Onnistumisista saa kertoa! Nimelliset omakohtaiset kirjeet tutkitaan. Julkaistavassa tutkimuksessa ei mainita journalistin nimiä tai muita tunnistettavia tietoja, mikäli et ilmaise lupaasi. Lähetä sähköpostia allekirjoittaneelle syyskuun 2006 loppuun mennessä otsikolla ”Journalisti”.

Valkeaa journalismia

Unto Hämäläinen haastatteli 1994 KGB:n vakoilijaa Albert Akulovia, joka työskenteli diplomaatin peiteviralla Neuvostoliiton suurlähetystössä. Hämäläinen kirjoitti haastattelun sellaiseen sympaattiseen asuun, että Helsingin Sanomien sunnuntainumero (HS 20.11.1994) herätti ihmettelyä. Vuonna 2001 keskusteltiin runsaasti suomalaisten Venäjä-kokemuksista, kun Aatos Erkko, Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen ja pääkirjoitustoimittaja Erkki Pennanen tekivät haastattelumatkan Kremliin presidentti Vladimir Putinin luo. Iltalehden toimittaja Tuomas Keskinen muisteli ironisesti Neuvostoliiton mahdin päiviä ja kumarrusmatkoja haastatteluineen (Iltalehti 3.9.2001).

Mustaa journalismia

Robert Kolomainen kysyi Carelia-lehdessä vuonna 1999, onko journalismi Venäjällä harhaa. Hänen mukaansa viestintäilmapiiri oli kiristynyt 90-luvun loppupuolella. Joidenkin keskus-, alue- ja paikallistason joukkoviestimien omistus-, vaikutus- ja vastuusuhteet olivat muuttuneet. Venäjällä koettiin 90-luvulla, että mediasta oli tullut valtiomahti, poliittisten päättäjien ja raharikkaiden vallanväline. Suomalaiset toimittajat tekevät näitä arvioita nyt 2000-luvulla.

Suomalaisille on tyypillistä kriittisyys vallassa olevaa Venäjän päämiestä vastaan. Vanhan kristikunnan perillisinä toimittajat otaksuvat totuuden profeetan edellyttävän sellaista kriittisyyttä, että hänestä itsestään tulee marttyyriuden jalo uhri. Toimittaja Anne Kuorsalo kirjoittaa kriittisesti, erityisesti Journalisti-lehdessä (esim. toimittaja Andrei Babitskin kohtalosta). Marin alueen oppositioryhmiä tukevat ryhmät pitivät joulukuussa 2005 esillä Ville Ropposen viisumin hylkäämistä. Ropponen oli etsinyt Marin ja Mordovian alueen oppositiolle tukea Ilta Sanomissa, Kalevassa ja Voimassa. Aamulehden ja Kauppalehden kirjeenvaihtajana Venäjällä 1999–2001 toimineella Matti Posiolla on ollut ongelmia saada työviisumi. Johan Bäckman esittää väitöskirjassaan Itämafia (2006), että Venäjä-kuva vääntyi suomalaisessa mediassa 1990- ja 2000-luvuilla kollektiiviseksi vainoharhaisuudeksi ja moraaliseksi hysteriaksi.

Tohtori Turo Uskali on kirjoittanut artikkeleita journalismin kehityksestä (Venäjän journalismin lyhyt kultakausi, Tiedotustutkimus 2004/ 27,2, 111–112). Toimittaja Anne Kuorsalo, valtiotieteen tohtori Ilmari Susiluoto ja toimittaja Martti Valkonen kirjoittivat teoksen Salaisen poliisin valtakunta (Edita: Helsinki 2003). Myös Putinin aikana valtiokoneiston toimintaa sävyttäisi FSB ja neuvostotyylinen salaisuuksien verho. Ihmisten liikkumista ja tiedonkulkua rajoitettaisiin. Yhteydenotoista ulkomaalaisiin pitäisi raportoida viranomaisille (s. 122). Väitteet eivät vastaa todellisuutta.

Venäjä ei ole poistanut viisumeja Ylen tai Helsingin Sanomien toimittajilta. Venäjällä pysyvästi asuvalla Helsingin Sanomien toimittajalla on joskus tarpeettomankin epäilyttävä käsitys Venäjän kehityksestä. Anatoli Tsygankov kokee, että lahjakas journalisti voi toimia riippumattomana yhteiskunnan omanatuntona Moskovassa ja Pietarissa (Idäntutkimus 4/2004). Journalisti löytää vaihtoehtoisia lehtiä ja kanavia, joille myydä kykynsä ja tietonsa. Omien kokemustensa valossa Tsygankov väittää, että Venäjän periferiassa riippumattomuus on ylellisyyttä. Karjalaan muotoutui 90-luvun loppuun mennessä kuvernöörimedia: vallassa oleva paikallinen poliittinen ryhmittymä alisti kontrolliinsa lähes kaikki tiedotusvälineet. Tärkeän tiedotusvälineen omistaja kuului vaalit voittaneeseen joukkueeseen. Vaaleissa hävinneet poliitikot saivat kuitenkin säilyttää omat vaihtoehtoiset kanavat. Tällä tavalla syntyivät keskeiset oppositiolehdet. Vaikeista omakohtaisista kokemuksistaan huolimatta Tsygankov havaitsee myönteistä kehitystä. Sekä Petroskoissa että muualla Karjalan tasavallassa on tiedotusvälineitä, jotka ovat kriittisiä vallanpitäjiä vastaan. 

Miksi toimittaja kuolee tai karkotetaan?

Kesällä 2006 on maailman tiedotusvälineissä keskusteltu Forbesin toimittajan Paul Klebnikovin murhasta (heinäkuu 2004). Syyttäjän mukaan kaksi tshetsheenimiestä, Kazbek Dukuzov ja Musa Vakhayev, olisi ampunut Klebnikovin tshetsheenijohtajan Khozh-Akhmed Nukhajevin käskystä. Klebnikovin kriittinen kirja Tshetsheniasta oli perustunut juuri Nukhajevin haastatteluun. Moskovan oikeus 6.5.2006 totesi kuitenkin miehet syyttömiksi. Syytettyjen asianajaja Ruslan Khasanov ylisti oikeuden voittoa. Sean McCormack Yhdysvaltojen ulkoasiainministeriöstä on vaatinut Venäjän viranomaisilta tarmokkuutta tutkia murha. Vuonna 1996 Klebnikov arvosteli Boris Berezovskia, jotta tämän toimeksiannosta olisi vuonna 1995 murhattu televisiotoimittaja Vladislav Listyevin. Klebnikov oli ensimmäinen amerikkalainen journalisti, joka on murhattu Venäjällä. 

Amnesty International esitti 6.12.2002 vaatimuksen, jotta toimittaja Grigogy Pasko tulisi vapauttaa vankeudesta. Amnesty toisti vaatimuksensa huhtikuussa 2003. Amnestin väitteen mukaan toimittaja Pasko olisi vangittu, koska hän Jeltsinin kaudella vuonna 1993 kuvasi venäläisen sotalaivan laskevan radioaktiivisia jätteitä mereen. Yhdysvaltojen ulkoasiainministeriöstä Philip Reeker kertoi tammikuussa 2002, että Yhdysvallat seuraa Paskon tapausta aktiivisesti.

Yuri Shchekochikin kuoli 3.7.2003 virallisen tiedon mukaan ”selittämättömään sairauteen”, huhujen mukaan myrkyn tähden. 7.1.2003 löydettiin venäläisen Internet-journalistin ja poliittisen aktivistin Vladimir Sukhomlin ruumis. Lähipiirin internetsivuilla todetaan, ettei kukaan voi tietää, mikä oli toimittajan murhan syynä. Myös toimittajat ovat kuolevaisia.

UNESCOn pääjohtaja Koïchiro Matsuura tuomitsi 15.10.2003 toimittaja Alexei Sidorovin murhan: “Kiitän lämmöllä faktaa, että Venäjän sisäministeri on ottanut tehtäväkseen selvittää rikoksen ja syyttää siihen syyllistyneitä. Tämä antaa voimakkaan viestin niille, jotka tavoittelevan väkivallan käytöllä tiedotusvälineiden vapauden rajoittamista. Tiedotusvälineet ovat olennainen osa demokratiaa. Tämä antaa minulle toivon, että viime vuosina surmatut eivät kuolleet turhaan”. Joulukuussa 2004 Venäjä karkotti japanialaisen toimittajan Kosuke Tsuneokan. Hänen viisuminsa oli ollut kaupallinen, mutta toiminta oli toimittajan työtä. Toukokuussa 2006 syyttäjä päätti oikeustoimien aloittamisesta Vladimir Rakhmankovia vastaan, koska tämä oli kutsunut presidenttiä ”Venäjän falliseksi symboliksi”. Syyttäjän mukaan artikkeli oli rikollisella tavalla loukkaava (MosNews 23.5.2006).

Anna Politkovskajan jännittävä agenttitarina Putin's Russia (Harvill 2004) on vaikuttanut läntisessä maailmassa mielikuviin journalistin ongelmista - ja tuonut kirjoittajalleen vaurauden. Todellisuudessa kauhutarinat ovat harvinaisempia kuin tavalliset onnelliset kokemukset Venäjällä. Kerro oma tarinasi!