Venäjän Federaatio, ”suvereeni demokratia”

Venäjällä on syksyllä 2006 käyty perusteellista keskustelua demokratian ja hyvinvoinnin suhteesta. Samanaikaisesti valtapuolue – Venäjän yhtenäisyys – on määritellyt ideologiakseen ”suvereenin demokratian”, joka poikkeaa sekä ”johdetusta” että ”liberaalista” demokratiasta. Joulukuun alussa Venäjän Kanava 1 kuvasi mittavasti puolueen kokousta. Boris Gryzlovin raporttiin tukeutuen puolue määritteli kymmenvuotiseksi strategiakseen ”suvereenin demokratian”.
Suomalaisten analyytikkojen on mahdotonta ymmärtää naapurimaansa kehitystä, jos paneutuminen Venäjän identiteetin uuteen peruskäsitteeseen jää puutteelliseksi. Ministeri Shaimiev moitiskeli jo joku aika sitten länsimaisia kriitikkoja: ”Valtiomme pyrkii palauttamaan menetetyt asemat kansainvälisellä areenalla, tulemaan demokraattisten valtioiden yhteisön yhdenvertaiseksi jäseneksi. Tätä taustaa vastaan syytökset Venäjästä epädemokraattisuudesta eivät ole mitään muuta kuin heijastus lännessä koetusta vaikeudesta hyväksyä Venäjän uutta politiikkaa” (Nezavicsima Gazeta 15.9.2006).

”Nykyajan poliittinen atlas” (2006)

Tunnustetut tiedemiehet (Andrei Melvil, Mihail Mirohjuk, Juri Poluhin, Ivan Timofev, Mihail Ilin, Jelena Meleskina, Tatjana Alekseeva, Viktor Sergev ja Jan Baslavski) toteuttivat partnereidensa kanssa tutkimuksen ”Nykyajan poliittinen atlas” (”Politizeskii atlas sovremennosti”). Kumppaneina toimivat ”Valtioiden välisiä suhteita tutkiva Moskovan valtiollinen instituutti” (MGIMO-yliopisto), ”Yhteiskunnallisen suunnittelun instituutti” ja politiikan tutkimukseen erikoistunut ”Ekspert-lehti”. Venäläiset ovat ylpeitä, että Atlaksen toteuttivat juuri venäläiset tutkijat. Tutkimuksessa yhdistettiin toisiinsa useiden tutkimusten tuloksia, myös Transparency Internationalin korruptioon ja median vapauteen liittyvät selvitykset sekä Katona-instituutin tulokset talouden vapaudesta.
Tutkijat ovat todenneet Atlasta arvioidessaan marras- ja joulukuun aikana tyytyväisenä sen vievän keskustelun uudelle tasolle. Voimme ymmärtää entistä monipuolisemmin maailman poliittiset järjestelmät. Venäläiset tutkijat eivät tyytyneet yksiulotteiseen rakennelmaan, jossa lähtökohta olisi etäisyys/läheisyys amerikkalaista demokratiasta tai tyhmän/älykkään johtajan vaihtoehdot. Toista sataa valtiota tutkittiin. Tarkastelu kohdistui mm. demokraattisuuden/epädemokraattisuuden, korkean/alhaisen elämänlaadun sekä korkean/alhaisen ulkoisen riippuvuuden suhteisiin. Poliittiset valinnat ja vaihtoehdot liitettiin historiaan ja kulttuuriin.
Atlaksen ilmestymisen jälkeen on tavan takaa muistutettu eurooppalaisten sivilisaatioiden unohtaneen, elettyään jo vuosikymmeniä sodanjälkeistä elämää, että kukin valtio elää enemmän tai vähemmän ulkoisten ja sisäisten uhkien alaisuudessa. Valtion politiikka määräytyy tarpeesta vastustaa uhkia. Jotkut valtiot valitsevat autoritäärisen mallin, jos elävät vakavien uhkien kohteena ja jos kokevat tarpeen säilyttää suvereenisuus. Toiset valitsevat demokraattisemman mallin, mutta nämä elävät usein vähempien uhkien kohteena tai näillä valtioilla ei ole kykyä suojella omia rikkauksiaan. Valinnat poliittisiin välineisiin ovat historiallisia.
Venäjällä on ilmeistä valtavat mittasuhteet, resurssien suuruus, alueiden ja väestön moninaisuus sekä eteläisen alueen voimakkaat ulkoiset uhkatekijät. Atlas paljastaa monien tekijöiden vaikuttavan politiikkaan. Tutkimusta tukeneessa tiedelehdessä Expert (20.11.2006) arvioitiin Atlaksen merkittävyyttä: ”Noiden mainittujen tekijöiden sivuuttaminen tekee kyvyttömäksi arvioida venäläisen politiikan onnistumisia ja mahdollisuuksia”. Samaisia painotuksia on esiintynyt tutkimuksen johtajan Melvilin artikkeleissa (mm. Nezavisimaja Gazeta 18.4.2006; Polis 5/2006; Inter-CMI 1.12.2006).

Venäjän yhtenäisyys, 5 v.

”Venäjän yhtenäisyys” juhli 2.12.2006 viisivuotista historiaansa ja viisitoistavuotisia liberaaleja reformeja. Liberaalisten uudistusten historiassa on paljon sellaista perintöä, josta Venäjän yhtenäisyys sanoutuu irti: hintojen vapauttaminen, shokkiterapia, vaucher-kauppa, valtion riippuvuus lainoista ja vipistä, teollisuuden rappeutuminen, rosvous, kansalaisten köyhyys ja maatalouden epäonnistuminen. Vuoden 1998 jälkeen alkoivat Venäjällä sellaiset reformit, jotka uudistivat teollisuutta ja kehittivät kansallista infrastruktuuria. Venäjä kansan valitsi demokratian tien, joka ei ole ”johdettua demokratiaa”, vaan ”itsenäistä demokratiaa”. Venäjällä on oma kansallinen malli demokratiasta ja poliittinen traditio.
Juri Luzhkov kiitteli juhlaesitelmässä, ettei länsimainen filosofi Francis Fukujama liittynyt enää New Yorkin terrori-iskujen jälkeen tutkimukseensa ”Historian loppu”, jonka mukaan kaikkien kansojen pitäisi sovittaa itseensä malli ”demokratisimmasta ja kehittyneimmästä valtakunnasta, Yhdysvalloista”. ”Meillä ei ole mitään demokratian standardia” (Luzhkov). Samaa lausahdusta – jo Venäjällä sloganiksi muodostunutta – Shaimiev käytti kuvatessaan demokratian muotoja muinaisen Perikleen ajoista nykypäiviin (Nezavicsima Gazeta 15.9.2006). Venäläinen valtiokäsitys poikkeaa länsimaisesta. Valtaväestö ei ajattele valtiota poliittisena tai julkisena käsitteenä, vaan etnokulttuurisena, historiallisena ja traditionaalisena. ”Islamin ja ortodoksisen uskon välinen dialogi on tärkein yhteiskuntasopimuksen perusta ja rauhan väline monilla alueilla Venäjää. Ilman sitä dialogia demokraattiset arvot jäävät merkityksettömiksi” (Shaimiev).
”Venäjä on palannut maailman politiikan areenalle. Venäjä on lujasti demokraattisten suvereenien valtakuntien joukossa. Venäjä on jälleen oivaltanut omat kansalliset intressinsä ja on valmis niitä puolustamaan. Ei paremmin eikä huonommin kuin Yhdysvallat, Euroopan valtiot, tai muut maailman valtiot” (Luzhkov). Suurin puolue ei tahdo Federaation jäävän ryöstettäväksi lähteeksi globaalissa taloudessa. Siksi tähdennetään intellektuaalista itsenäisyyttä, kykyä hallita omaa tulevaisuutta ja vaikuttaa globaaleihin prosesseihin.
Venäjällä on uskomattomat luonnon resurssit, teollisuuden mahdollisuudet, ainutlaatuinen maantieteellinen sijainti, innovaatioita, tieteellistä potentiaalia ja suuri väestö, mutta maa menettää vuosittain tuhansia asiantuntijoita. Heidän pitäisi rakentaa Venäjälle globaalia johtajuutta. ”Kansallinen ohjelma paluusta Venäjän intellektuaaliseen, tieteelliseen ja jälkiteolliseen potentiaaliin täytyy olla prioriteettimme” (Luzhkov). Venäjällä on myös vakavat väestöongelmat. Äitiyden tukemiseen vaaditaan voimavaroja. Moskovan hallitus on julistanut vuoden 2007 ”lapsen vuodeksi”. ”Vakauttamisrahasto ei saa nyt tulla eräänlaisesti pakanalliseksi epäjumalaksi: rahamarkkinoiden steriilisyyttä ei voi hyväksyä, vaikka alan papit jatkuvasti rukoilevat sen mukaisesti” (Luzhkov).
Dmitri Orlov (Izvestija 30.11.2006) ajoittaa suvereenin demokratian synnyn kevääseen 2005, jolloin Vladislav Surkov viritti keskustelun kansallisista prioriteeteista. Käsite ”itsenäinen demokratia” (suverennoi demokratii) ilmaantui. Venäjän johtavat politologit Vjazeslav Nikonov, Gleb Navlovski, Baleri Fadev, Vitali Tretjakov, Andranik Migranjan, Aleksei Zalaev, Maksim Sokolov, Leonid Poljakov, Vitali Ivanov ja Leonid Radzihovski muotoilivat ilmaisua vastapooliksi ”kontrolloidulle demokratialle, jossa kansakunta on sidottu tehottomuudessaan muutamien globaalien keskusten toimintaan” (Surkov). Suvereenisuus on kilpailukykyistä toimintaa. Venäjä on jo saavuttanut maailman raaka-ainemarkkinoilla johtajan aseman. Venäjä ei halua enää rakentua vain energiaputkien suojeluun. Uhkana on ”menettää kilpailukyky: Venäjän poikkeuksellista asemaa energiamarkkinoilla on käytettävä välineenä korkean teknologian ja innovaatioiden kehittämisessä” (Orlov).

Suvereeni demokratia ja Litvinenko eivät liity toisiinsa

Kesällä 2006 presidentti Vladimir Putin ilmaisi tuen suvereenille demokratialle. Filosofi Aleksander Dugin on kuvaillut presidentin sitoutumista (Bremja Novostei 171/20.9.2006): ”Itsenäinen demokratia on osittainen vastakohta Jeltsinin eliitin demokraattisille reformeille. - - On mahdollista sanoa eliitin huolestuneen ´demokratiasta´ Putinin kaudella, mutta kansakunnan massat ovat vaatineet kansallisen valtion suvereenisuutta, joka olennaisesti järkkyi liberaalien reformien vuosina”. Itsenäinen demokratia huolehtii perustavista demokraattisista instituutioista, mutta antaen niille uuden patrioottisen, itsenäisen ja kansallisen sisällön. Konservatiivi filosofi Ivan Ilinan esitti ”orgaanisen demokratian”. ”Putin on säännöllisesti rakkaudella viitannut Ivan Ilinaan” (Dugin). Venäjällä on ollut eri instanssien suvereenisuutta. Kansa jäi viimeiseksi poliittisessa järjestelmässä. ”Suvereenissa demokratiassa” ylin valta kuuluu kansalle, ei vieraiden mallien kopioinnille tai harvainvallalle.
Suvereeni demokratia on Venäjän uusi identiteetti, kansallisten intressien turvaamista. Siihen ei kuulu Aleksandr Litvinenkon surmaaminen tai vastaavat murhenäytelmät, muttei myöskään häpeilevä alistuminen itseään kunnioittamattomasti muiden russofobiaan. Ehkä mainitusta paheksunnasta oli kyse, kun suomalaista lentokonetta tutkittiin muutaman tunnin Moskovan säteilytarkastuksessa joulukuun alussa. Venäläinen Kanava 1 (2.12) selvitti kainostelematta, miten Litvinenko tapasi Lontoossa sushi-baarissa 1.11. italialaisen Mario Scaramellan, ”joka kutsuu itseään radioaktiivisten pommien turvallisuusmieheksi”. Kanava 1 viritti epäilyn ja muistutti Polonium 210 –ainetta löytyneen tuostakin miehestä. Epäselväksi on jäänyt tulkinta Litvinenkon sanomisesta, jonka mukaan hän olisi salakuljettanut radioaktiivisia aineita Zürichiin vuonna 2000. Scaramellan tapaamisessa olisi kyse tästä.

Juha Molari
molarikauppatie.com