Suomen Puolustusministeriö 2008
Haasteiden Venäjä

Suomen Puolustusministeriön tuore julkaisu Haasteiden Venäjä (2008) alkaa Jevgeni Jevtushenkon pelkoa kuvaavalla runolla. Jevtushenko tuli julkisuuteen jo 1949 teinipoikana. Neuvostoliiton sortumisen jälkeen hän muutti Yhdysvaltoihin ja toimii Oklohamassa kirjallisuuden professorina. Runon mukaan oman pelkonsa karistanut Venäjä herättää nyt aiheellisesti pelkoa. Runoilija tahtoo toisenlaisen maan, jossa ketään ei tuomita ilman oikeudenkäyntiä, kenenkään ei tarvitse alistusta valheelle, vaan myötätuntoa uskaltaisi osoittaa ihmiselle, joka on vaikeuksissa ja onneton.

Venäjän sisäpolitiikkaa arvioivat Pekka Kauppala, Arto Luukkanen ja Ilmari Susiluoto, yhteiskuntaa Markku Kangaspuro, Markku Kivinen, Mikko Vienonen ja Ilkka Vohlonen, taloutta, liikennettä ja kuljetusta Kari Liuhto, Jouko Rautava, Sampsa Saralehto ja Marjukka Vihavainen-Pitkänen, ympäristöä Henna Haapala, Kristiina Isokallio, Heikki Reponen ja Hanna Uusitalo, energiaa Timo Hellenberg, Mikko Palonkorpi ja Jouko Varjonen sekä kommentaattorina Matti Anttonen sekä ulkopolitiikkaa Tuomas Forsberg, Hiski Haukkala, Pia Nordberg ja Hanna Smith. Onko valittu kirjoitustapa keino kätkeytyä moninaisten nimien taakse, mutta marssittaa häpeilemättä muuttunutta Venäjä-politiikkaa julkisuuteen?

Skandinaavinen malli Venäjälle?

Kirjoittajaryhmän rajoittuneisuus näkyy väitteissä, että Venäjällä epätasa-arvon kasvu olisi vallitseva trendi ja että tästä olisi vaarana syntyä kehitysmaiden tapaiset olot. Suomalaiset suosittelevat Venäjälle pohjoismaista sosiaalidemokratiaa, jossa työväenluokka, keskiluokka, ammattijohtajat ja sen johtajat ovat vahvoilla (s. 10). Asiantuntijat eivät havaitse, ettei tarjottu ihannedemokratia ole kiistämätön pohjolassakaan. Asiantuntijat eivät pistä riittävästi merkille venäläisen keskiluokan tyytyväisyyttä nykyiseen vakaan yhteiskunnan vaurauden kasvuun. Olisi pitänyt tutkia analyyttisemmin, mitä Yhtenäisyyden Puolueen menestys kertoo Venäjän keskiluokkaisesta politiikasta. Asiantuntijat kiinnittivät aiheellisesti huomiota köyhiin ja riittämättömään sosiaaliseen turvaan, mutta moittiessaan uudistuksia ja antaessaan suosituksia laiminlyövät rahoituksen lähteet: harmaiden ansioiden tähden Venäjällä ei kerry riittävästi verotuloja. Yhä edelleen moni uskoo selviytyvänsä paremmin oman yritteliäisyyden ja säästäväisyyden avulla kuin saadessaan hyvinvointipalveluja. Byrokraattisuus voi olla este tukien haussa, mutta harmaat ansiot ovat sitäkin suurempi rakenteellinen ongelma.

Suomalaisten asiantuntijoiden mukaan venäläiset luovat epävirallisia ja henkilökohtaisia verkostoja, koska virallinen järjestelmä ei toimi. Venäjä-kuvauksena em. väite on yleinen. Ovatko epäviralliset, henkilökohtaiset verkostot venäläisen huonosti toimivan järjestelmän tunnusmerkki? Eikö henkilökohtaisten suhteiden verkko ole tunnettua myös skandinaavisessa sosiaalidemokratiassa, yhtä hyvin kunnallispolitiikan ja ammattijärjestöpolitiikan kuin muiden tehtävien toteutuksessa? Mystifioivatko asiantuntijamme Venäjää ja näkevät heikkouden merkkejä siellä, missä ihmiset saavat henkilökohtaista palvelua? Eikö ole liioiteltua väittää, että vanhojen intressiryhmien epäviralliset säännöt ovat Venäjällä hallitsevassa asemassa, eivät vain taka-alalla?

Opittua Datshasta?

Sisäpolitiikan analyysi aloitetaan esittelemällä Venäjän normaalius Andrei Scleiferin ja Daniel Treismanin aikakausilehtiartikkelin avulla. Venäjä on ”normaali” valtio, kun sitä verrataan bruttokansantuotteessa per capita oman luokkansa mukaisiin valtioihin. Wosseno Oy:n omistama nettilehti Datsha esitteli mainitun artikkelin suomalaiselle lukijakunnalle jo 24.5.2004. Ehkäpä Suomen puolustusministeriön asiantuntijat löysivät täten näkökulmansa Venäjään.

Puolustusministeriö synkistyy Schleifer & Treismanin jälkeen poikkeuksellisen ankaraan sanailuun naapurivaltaa vastaan: ”Oligarkkien ohella presidentti Putinin hallinto kavensi alueiden kuvernöörien valtaa, median sananvapautta, muokkasi vaalilain niin, että 2/3 parlamentista saadaan varmuudella presidentin taakse sekä kavensi oppositiopuolueiden ja kansalaisjärjestöjen liikkumatilaa. Putinin sekurokratian tarkoituksena ei ollut synnyttää itsenäistä, poliittisesti aktiivista venäläistä keskiluokkaa, vaan pitää se otteessaan” (s. 40). Puolustusministeriön mukaan pelon ilmapiiristä olisi tullut hallinnon työväline. Shakkimestarin Gari Kasparovin Toinen Venäjä saa julkaisussa tilaa, mikä olisi aiheellista lähinnä Venäjän ulkopuolella asuvien oppositiotahojen vallankumouksellisten tavoitteiden tähden. Tällöin olisi sopinut arvioida myös korruptiotutkimusten rahoitussuhteet samaisiin tahoihin. Alistettu keskiluokka ei ole oikea kuva Venäjän kehityksestä Putinin aikana.

Onko talousriippuvuus uhka?

Venäjän talouden kahdet kasvot ja Suomi on arvioitu raportissa tiiviisti: valtaosa on omistettu investointi-ilmapiirin huonontumiselle, riskeille ja rekkajonoille (s. 64), vaikka investoinnit ovat olleet juuri raportin syntyessä valtavassa kasvussa Venäjälle. Venäjän liikennestrategia osoittaa maan integroitumista maailmanmarkkinoille. Taloudelliset riippuvuudet on esitelty kuitenkin uhkien näkökulmasta: ”EU:n riippuvuus Venäjän energiaraaka-aineista ja toisaalta Venäjän taloudellinen riippuvuus niiden viennistä saatavista tuloista on EU-Venäjä- yhteistyön kulmakivi. Ei ole kuitenkaan poissuljettua, ettei suhteiden kiristyminen voisi johtaa kauppapoliittisen konfliktin tasolle” (s. 71). ”Suurimpana kielteisenä vaikutuksena lähialueturvallisuudelle voidaan pitää Venäjän itseriittoista energiaretoriikkaa, mikä ei tarjoa hedelmällistä yhteistyöalustaa kenellekään energiasuhteiden osapuolista, ja saattaa pahimmassa tapauksessa luoda jännitteitä lähialueiden turvallisuustilanteeseen” (s. 107). Millaista on ollut Suomen isänmaallinen energiakäytäntö? Eikö Venäjällä talous- ja energiariippuvuus ole todellakaan motiivi kumppanuuden kehittymiselle? Venäjän ympäristöpolitiikan tarkastelussa laiminlyötiin myös aikamme merkittävin instrumentti: Kioton mukaiset päästökaupan finanssiargumentit, vaikka Pietarissa järjestettiin huipputason Kioto-konferenssi vasta toukokuussa 2007.

Tutkimuksen kirjoittajat ovat yksilöitä. Henkilöhistoriat lyövät leimansa tuotokseen. Tutkimuksen mukaan Venäjä on moittinut jo vuodesta 2000 alkaen, että kielteinen Venäjä-kuva maailmalla on sille turvallisuusuhka (s. 113). Lukukokemuksen jälkeen jäin epätietoiseksi, vähensikö Suomen Puolustusministeriön julkaisu em. turvallisuusuhkaa. Millaista turvallisuusratkaisua varten on tämä kansalaiskasvatuskirja syntynyt?

J.M.