UKK-palkittu tutkija Helena Rytövuori-Apunen
Venäjän politiikka syntyy vuorovaikutuksen tilanteissa

Helena Rytövuori-Apunen sai vuoden 2008 lopulla UKK-palkinnon. Hänen teoksensa Unionin ajan idänpolitiikka (Editan Kleio-sarja) oli julkaistu vuonna 2007. Siinä hän selvitti, mitä Suomen ja Venäjän suhteille on tapahtunut kylmän sodan päätyttyä. Nyt oli syntynyt oikeaan aikaan ensimmäinen systemaattinen tutkimus aiheesta. Helena Rytövuori-Apunen toimii erikoistutkijana Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa (TAPRI) Tampereen yliopistolla.

UKK-palkittu tutkija Helena Rytövuori-Apunen

Rytövuori-Apunen ei pidä sellaisesta ajattelusta, jossa Venäjä on ”sisäsyntyisesti sitä tai tätä”. Hänen mukaansa meidän pitäisi huomata, miten politiikka syntyy vuorovaikutuksen tilanteissa. Rytövuori-Apunen on painottanut ”vuorovaikutteisen politiikan merkitystä”. ”Stereotyyppisiin Venäjä-tulkintoihin kuuluu näkemys Venäjän laajentumishalusta ja käsitys siitä, että Venäjä sisäsyntyisesti – ilman, että meillä Venäjän alueen ulkopuolella on asiaan vaikutusta – kokee itsensä uhatuksi. Venäjän ”olemuksellistaminen” on aika primitiivistä ajattelua, mutta sellaista jatkuvasti esiintyy arvostetussakin mediassa”.

Näkymätön väkivalta

Rytövuori-Apunen väitteli tohtoriksi vuonna 1990. Hän selvitti rauhantutkimusta Skandinaviassa vuosina 1959–1986. Rauhantutkimus perustettiin Suomeen erillisenä tutkimuslaitoksena 1970-luvun alussa. Tämä kehitys oli osa Suomen maailmanpoliittisesti aktivoituvaa ulkopolitiikkaa. ”Siihen vaikutti kansalaisliikehdintä, joka oli huolestunut asevarustelusta ja kehityskysymyksistä Euroopan ulkopuolella. Taustalla oli myös alan pohjoismainen kehitys: rauhantutkimuslaitoksia oli perustettu Tukholmaan (SIPRI) ja aiemmin Osloon (PRIO), ja myös Tanskassa oli samankaltaisia pyrkimyksiä”.

Rytövuori-Apusen kertoo tilanteen nyt toisenlaiseksi. Tutkimuksen aiheet ja niiden yhteiskunnallinen merkittävyys eivät ole toki vähentyneet. Suomella pitää olla yhä edelleen annettavaa poliittisten ja sotilaallisten vastakkainasettelujen vähentämiseksi ympäristössämme ja osaamista konfliktien ratkaisuun. Rauhan- ja konfliktintutkimus pitää myös välittyä uudelle opiskelijasukupolvelle. Jokainen aika ja sukupolvi voivat luoda kuitenkin tutkimuksen konkreettiset sisällöt oman aikansa huolenaiheista käsin. ”Rauhantutkimuksen eettisenä ytimenä on rauhanomainen muutos, elämän kunnioitus ja väkivallan vastustaminen, joskaan ei välttämättä täysi pasifismi”.

Rytövuori-Apunen kiinnittää huomiota näkymättömään väkivaltaan, joka syntyy pyrkimyksistä määrittää ihmisryhmät vastoin näiden ryhmien omaa käsitystä. Tuo näkymätön väkivalta voi ilmetä ”pyrkimyksinä määrittää joidenkin ihmisryhmien elämän todellisuus tavalla, jota nämä eivät kokemuksessaan tunnista omakseen”.

Suomalainen poliittinen itsetunto

Rytövuori-Apunen havaitsee, että Suomessa ei voi enää poliittisesti perustella lähialueiden avustamista, koska Venäjällä energiavientivarat ovat kasvaneet. Kehitysyhteistyö laajenee nyt IVY-alueille, joissa EU:n naapuruuspolitiikka ja kumppanuussuhteet kohtaavat Venäjän etupyrkimykset. Uusissa haasteissa mitataan suomalaista osaamista. ”Suomalainen panos voi parhaimmillaan laajentaa politiikan yleiseurooppalaista tilaa – luoda syvempää analyysia ja lisätä toimintamahdollisuuksia”.

Kylmän sodan tavalla ymmärretty erityissuhde on kadonnut YYA-sopimuksen myötä. Tutkija katsoo, että ”koko käsite on liuennut hyväksi naapuruuspolitiikaksi, jota harjoitetaan kaikkiin ilmansuuntiin”. Rytövuori-Apunen ei pidä sanastoa itsessään pääasiana, vaikka käsitteisiin liittyy herkkiä tuntoja. Itse kysymysten käsittelyyn pitäisi löytyä ”enemmän poliittista itsetuntoa, sillä Suomi selvisi kylmän sodan hankalista ajoista varsin hienosti.” Hän viittaa YYA-sopimuksen sotilaalliseen konsultaatioon, jota ei koskaan otettu käyttöön. Vahvistunut itsetunto tarkoittaa Rytövuori-Apusen mukaan suomalaisen näkökulman etsimistä: ”Meillä on seurailtu EU:n politiikkaa ja ongelma on siinä, että ajattelu on pysähtynyt siihen”. Haastattelemaansa venäläiseen asiantuntijaan viitaten tutkija opastaa miettimään, mitä sellaista olisi suomalaisten Venäjä-kokemuksissa, jotka voisivat olla hyödyllistä Euroopan unionille kokonaisuudessaan.

Kysyn palkitulta tutkijalta tahallisen provokatiivisesti, miten hän ymmärtää ”suomettumisen”. Saan tiukan vastauksen: ”On surullista, että meillä otetaan tämä käsite vakavasti. Se on osoitus jonkinlaisesta provinsiaalisesta asenteesta eurooppalaisessa politiikassa. Menneisyyden traumoista vapautumiseen osaltaan auttaa menneisyyden analyyttinen tarkastelu”.

Rytövuori-Apunen kirjoitti Idäntutkimus-lehdessä 2/2008 luottamuksesta Suomen ja Venäjän suhteissa. Tämä luottamus ei kytkeydy mitenkään suomettumiseen. Tutkija huomauttaa, että itse suomettumisen-käsite on otettu aikoinaan palvelemaan silloisen Saksan Liittotasavallan sisäpoliittisia mittelöitä. ”Kristillisdemokraatit käyttivät sanaa lyödäkseen leimoja Willy Brandtin idänpolitiikkaan, ja siinä sivussa sivalsivat Suomea. Suomi oli pelkkä väline tässä keskustelussa, ja seuraukset olivat ikävät kun käsitettä alettiin viljellä myös liittoutumattomuuden, ns. euroneutralismin leviämisen pelossa – tässäkin siis osoite ei ollut Suomi”.

Rytövuori-Apunen uskoo, että diplomaattisessa ja muussa kanssakäymisessä Suomella on osaamista ja kokemusta, jota ei kannata hukata. Seremonia ei välttämättä ole tyhjä muoto vaan itsessään kommunikaation tapa.

Älykkään Venäjä-analyysin salaisuus?

Rytövuori-Apunen sai kunniatohtorin arvon Petroskoin valtionyliopistosta vuonna 2005. Hänen johtamassaan maisteriohjelmassa oli vuodesta 1998 alkaen venäläisiä opiskelijoita ja Petroskoi oli merkittävä yhteistyökumppani. Hän veti myös muutaman vuoden opetusministeriön aloitteesta syntynyttä suomalais-venäläistä pilottiohjelmaa kansainvälisen politiikan alalla. Tavoitteena oli kehittää ns. Bologna-prosessin mukaisia yhteistutkintoja.

Tutkija kertoo, ettei hänellä ole poliittista taustaa Venäjä-tutkimukseen. ”Kiinnostukseni ei ole alkanut poliittisissa tai nuorisojärjestöissä, eikä minulla ole myöskään kiintopisteitä sovjetologiassa tai ideologian tutkimuksessa”. Ehkäpä juuri mainitut ”puuttuvat” lähtökohdat selittävät, miksi hänellä on sitä kiihkotonta älykkyyttä Venäjä-analyyseissa, jonka tähden tutkija on voittanut huomionosoituksia ja kiitosta.

J.M.